Pabst Blue Ribbon on bulkimmista oluista tullut tuoreena tapauksena ainakin meidän lähikauppaan, vaikka olut on ollut olemassa iät ja ajat. Ostin olutta jokunen viikko sitten kaappiin, enkä hirvinnyt ihan heti sitä juoda kun näin Jounin vuodatukset Twitterissä. No joo, oikeasti ei vain tullut sopivaa saumaa.

No nyt ei maistu humala. Voe jeesus. Miksi ostin? pic.twitter.com/WktvnHrxvL

— Jouni Koskinen (@vogod) May 3, 2014

Nyt kun on perjantai, on hyvä aloittaa huonoimmasta päästä. Sellainen sisäpiirin tieto muuten omasta olutharrastuksestani vielä, että kun arkisin jää pullolliseen, useimmiten perjantaisin jää aikaa useammankin oluen nautiskeluun. Siksi ehkä arviotkin painottuvat perjantaipäivään.

Tätä olutta en bulkkiutensa vuoksi viitsinyt lasiin kaataa. Tuppaakin olemaan enemmän sellainen oleskelujuoma, jota juo grillijuhlissa tai jossain, en tiedä, Jounin mielestä ei varmaan missään. Lainaan nyt aika paljon Jounia, koska hän kirjoitti aiheesta niin mahtavan bloggauksen.

Lyhyesti: Imelä ja vetinen amerikkalainen teollisuuslager. Kuten lajitoverinsa, edustaa kaikkea sitä, mikä oluessa meni 1900-luvulla pieleen.

Tuopillinen: Pabst Blue Ribbon

Parin sadan vuoden takainen ”panimo” rönsyilee nykyään niin moneen suuntaan, etten lähde panimo-esittelyä kirjoittamaan uudelleen, kun Jouni asia jo niin hyvin muotoili blogissaan, kannattaa ehdottomasti lukea koko stoori.

Tuoksua ei oluessa juuri ole ja makukin on melko mitäänsanomatonta, vetistä, hieman maltaista, sopivan hiilihappoista. Lyhyt, makuköyhä, epämiellyttävä hapokas ja teollinen jälkimaku. Melkolailla peruspissaa, jonka moni suomalainen perusolut päihittää helposti. Ensimmäinen ja viimeinen kerta kun ostan. Ei lager surkeimmasta päästä, mutta hyvin pitkälti perässähiihtäjä silti. Armeliaat 2/5.

Jenkkiläinen kuralager.