Suomen alkoholipolitiikka on ollut etenkin viime vuosina paljon pinnalla ja syystäkin. Erityisesti Keski-Eurooppaan verrattuna Suomen linjaus alkoholiin on päätön ja alkoholiverotus on Suomessa reippaasti Euroopan korkein. Monet kansanedustajat ovat ajaneet alkoholilain höllentämistä, mutta tuntuu, että keskustelu junnaa paikoillaan, sillä vastustusta tuntuu löytyvän aina vain enemmän, ainakin niiden päättävien tahojen osalta. Kesäkuussa kun persut hajosi ja hallituksen pakka meni sekaisin, jollain ilveellä kelkka taas kääntyi myönteisempään suuntaan (Hallituspuolueilla ratkaisu alkoholilain kokonaisuudistuksesta), mutta hommaa on veivattu edestakaisin sen verran monta kertaa että ei tässä enää tiedä mitä pitäisi ajatella.

Olen blogannut alkoholipolitiikasta aiemminkin ja vanhoja kirjoituksiani olutharrastajan näkökulmasta voi lukea avainsanan alkoholipolitiikka alta. Asiasta on kuitenkin pitänyt kirjoittaa uudelleen jo pidempään, sillä alkaa hieman nykytouhu kyllästyttämään. Arman Alizadin mainio yhteiskuntaa kohahduttavia aiheita käsittelevä Pohjantähden Alla -sarja käsitteli hiljattain aihetta Alkoholikulttuuri (Katsottavissa Ruutu.fi:ssä tämän linkin takaa)), josta sain viimein lisäkipinän tekstini viimeistelyyn.

Ensikosketukseni alkoholiin

En ole niitä dokumentissa esitettyjä ”tyypillisiä” suomalaisia, jotka maistoivat todella nuorena, 12-13-vuotiaana ensimmäisen kerran ja olen varma, että poikkeus vahvistaa säännön. Kasvoin melko konservatiivisessa perheessä, jossa alkoholi oli synti ja ”myrkky”. Tosi pienenä lapsena luulin hetken, että se on kuin pesuainetta, jota juomalla kuolee, koska kuulin puhuttavan ihmisistä jotka kuolivat viinaan. Kun muut kaverini olivat täyttäneet 17 tai 18, itse marraskuun lapsena olin hieman nuorempi.

Minulla on aina ollut todella huono viinapää ja yleensä olin ensimmäinen tai ainoa joka oksensi ja sammui. Alussa se oli sitä sekoilua, muistin menetystä, mutta yllättävän nopeasti, muutama vuosi alkoholin käytön aloittamisen jälkeen tulin järkiini. Opin juomaan mietoja, mutta join pitkään lähinnä lonkeroita. Välillä ostin olutta saunaan, mutta en innostunut suomalaisista lagereista.

Vielä vuosia ennen kuin pienpanimo-olutbuumi syttyi Suomessa, ostin hetken mielijohteesta irlantilaista Murphy’s stoutia. Ensimmäistä kertaa maistoin olutta, joka oli todella hyvää. Tämän myötä kiinnostuin ja oivalsin, että oluen maailma on rajaton. Siitä olutharrastukseni sitten lähti. Väkevät jäivät hetkeksi vielä bileiden ja festareiden muodossa, mutta vuoden 2013 jälkeen lopetin kaiken muun alkoholipitoisen juomisen kun totesin että mikään muu oluen lisäksi ei minulle sovi yksinkertaisesti millään muotoa.

Nykyään kuulemma nuorison alkoholikäyttäytyminen on paljon fiksumpaa kuin minun ja edellisen sukupolven nuoruudessa. Hyvä niin.

Suomessa on tiukimpia alkoholilakeja Euroopassa, mutta silti eniten juoppoja – miksi?

Vastaus on selvä – Suomessa on melko vähän ihmisiä muuhun maailmaan verrattuna ja kehtaisin väittää että täällä on myös eniten mielenterveysongelmia mikäli itsemurhatilastoja on uskominen. Alkoholiongelmat eivät johdu alkoholin saatavuudesta samalla tavalla kun liikalihavuus ei johdu siitä, että kaupassa on karkkia. Ongelmakäyttäjä löytää kyllä päihteensä.

Muita syitä suomalaisten alkoholiongelmille saattavat olla esimerkiksi sukupolvet, sodat, vuodenajat, Suomen historia ja luonteenpiirteet. Viina, terva ja hauta – osasyy on myös suomalaisessa kulttuurissa. Näin on ollut kautta aikojen. Meillä on tuhat sanaa viinalle, kalsarikänneistä tasottaviin. Aina on mukamas hyvä syy ryypätä ja suomalaiset elämäm koululaiset ovat kolmannen sukupolven idiootteja.

Silti ihmetyttää, että ”suomalainen humalainen” leimaa kantavat kaikki suomalaiset jostain syystä, vaikka tilanne olisikin muuttunut aikojen saatossa. 2010-luvulla ovat jopa tilastotkin sanoneet ihan muuta; nuoret juovat entistä vähemmän humalahakuisesti ja jopa tavallinen kaduntallaaja saattaa kysyä baarissa erikoisolutta sen sijaan että joisi koko illan rännin halvinta keskikeppanaa. Tästä huolimatta akoholilakiuudistusta vastustavat kansanedustajat vetoavat silti jatkuvasti kansanterveyteen, aivan kuin tilanne ei olisi kehittynyt mihinkään suuntaan ja aivan kuin esimerkiksi pienpanimokulttuuri ei olisi Suomeen koskaan tullutkaan.

Vaikka lähimpäni suvusta ja jopa suorasta polvesta löytyy alkoholismia, olen silti vahvasti alkoholivapautusten ja -höllennysten kannalla.

Seitinohuet piristävät elämänlaatua

Humalassa on mukava olla, kohtuudella. Omassa alkoholinkäytössä paras määrä on korkeintaan muutama olut, joka häivyttää stressin ja ahdistuksen ja piristää mieltä. Toki pitkän kaavan kautta voi tulla takkiin niin mielialassa kuin aamun vireystilassakin, mutta kokokonaisuudessaan kohtuukäyttö on hieno asia. En voi itsekään myöntää, että aina on lasillisella ihan kohtuukäyttötarkoituksessa ja monelle alkoholinkäyttö on tietynlaista tasapainottelua. Mutta kunhan ei ajattele, että voi juoda rajattomasti ja pitää kontrollin, niin kaikki on hyvin. Valitettavan monelle suomalaiselle ajatus on kuitenkin alkuillasta että ”kaikki on hyvin, kunhan juotava ei lopu kesken”. Ja juotavahan ”loppuu kesken” vasta sitten kun on taju kankaalla tai on liian sekaisin.

Suomi on kenties ainoita kieliä, joissa humala tarkoittaa sekä kännissä olemista että oluen valmistuksessa käytettävää hyötykasvia. Kukaan olutharrastajakaan ei voi väittää, etteikö hiprakassa olisi kiva olla. Olutharrastaja ei vain hae känniä ensisijaisesti tai ainakaan tukevaa perussuomalaista tuiteria, kuten ehkä jotkut punatölkkisen rautanaulavesi-Koff-lagerin kittaajat perjantai-iltana. Peruslähtökohta on se, että ilta on onnistunut kun sen muistaa kokonaisuudessaan ja aamulla on lähes normaali olo. Paras ilta on itselleni rento viikonloppuilta, juustoa ja sour alea, vahvoja erikoisoluita (jokainen erilainen) 2-6 kpl.

Humala on Suomessa huumoria ja hauskanpitoa, ei tabu. En edes muista enää milloin viimeksi olen sammunut alkoholin seurauksesta, mutta kyllä silti juomalaulut, kohellukset ja huumorisketsit naurattaa. Alkoholista pitää voida vitsailla ja siitä pitää voida nauttia. Julmahuvin Roudasta rospuuttoon esimerkiksi on yksi hauskimmista jutuista ikinä, sillä sketsin tapahtumia on tullut pienessäkin angstihumalassa koettua. ”Minä olen syöny sen piirakan!”

Ruoka- ja viinitoimittaja Arto Koskelo toteaa Armanin Alkoholikulttuuri-jaksossa hyvin, että stereotypiat ovat typistyksiä, niin myös suomalaisista muodostetut sellaiset. Muunmuassa suomalainen viinapää on urbaania legendaa, samoin kuin osaltaan varmasti suomalaisen ”juoppous”. Kieltolakiaikaiset perusolettamukset ”ei voi juoda yhtä olutta lasten nähden” jatkavat rajoittunutta kulttuuria ja käsitystä eteenpäin. Ikään kuin joko tai, ilman viinaa siihen asti kun ollaan lasten kanssa koska heti lähtee lapasesta.

Monet ihmettelevät miksi ulkomailla suomalaisen tunnistaa siitä, että on aivan pleksit vapaassa ja halvassa alkoholimaassa. Olen täysin samaa mieltä Koskelon kanssa myös siitä, että se johtuu jopa ikäänkuin alitajuisesti siitä, että Suomessa alkoholin suhteen touhu on niin rajoittunutta, kallista ja holhottua.

Mustavalkoinen ajattelu on perinteisen suomalaisen murheenkryyni

Suomalaisen mielipidettä heijastaa mustavalkoinen ajattelu. Olet joko raivoraitis tai täysi juoppo. ”Hyvää juomaa ei voi heittää hukkaan”, eli kaikki juodaan, vaikka meinaisi tulla ylös. Absolutistit ovat outoja ja ilonpilaajia. Ja niin edelleen.

On myös jotenkin kummallista, että alkoholista ei selvinpäin oikein puhuta, ellei olla lähdössä juomaan tai että kun olutta juo normaalisti ruoan kanssa, ollaan kiusallisia tai maalaillaan heti juopon kuvaa. Ruokajuomana esimerkiksi olutta ei Suomessa vieläkään tunnusteta, viini ehkä on saanut keskiluokkaisissa kuluttajissa jo ruokajuoman statuksen.

Hallituksen kaksinaismoralismi ja ironia

Kieltolain jälkeen päättäjät ovat oikeastaan sanelleet alkoholinkäytön Suomessa. On jotenkin ironista, että kontrolloijat taivastelevat haittoja ja tiukentavat otettaan, eivätkä huomaa, että mitä muita ongelmia tiukennukset aiheuttavat.

Tämä limuviinahössötys ja vatulointi alkoholilakiuudistuksen suhteen ei johdu pelkästään siitä, että Suomen hallitus on sekaisin, vaan siitä, että maan päättäjissä on tahoja, jotka hyötyvät suoraan Alkon monopoliasemasta. Ja toisaalta, Alkon monopoliasemasta hyötyy suoraan valtio itse. Suomella on velkaa aivan pirusti ja jos oluesta saa vähän kotiinpäin, Alkon tiukasta linjasta halutaan pitää kiinni. Raha on kaiken taustalla. Tämä ole edes salaliittoteoriaa, vaan puhdasta logiikkaa. Alkoholilakiuudistuksen vastustuksen taustalla on pelko rahan ja monopoliaseman menetyksestä.

Loppusanat

Haluaisin nähdä sen päivän, jolloin esimerkiksi 10-12 % imperial stoutia saa ruokakaupasta, kuten Virossa tai monessa muussa maassa. Tai edes olutkaupasta. Suomessa on olutkauppa Pien, mutta he voivat myydä ainoastaan murto-osaa olutlajeista, sillä alle 4,7 % kalibeerissa ovat parhaimmillaan mm. sour oluet ja goset. Parhaat imperial stoutit, double IPAt, belget ja muut herkut olisivat suomalaisessa olutkaupassa laittomia.

Huurteinen tukee täydellistä oluen vapautusta. Kaikki oluet ruokakauppoihin ja olutkauppayritysten pystyttäminen saatava mahdolliseksi. Jos ensi vuonna mennään edes oikeaan suuntaan, olen tyytyväinen. Toistaiseksi.

Katso ihmeessä myös nämä:

Saatat pitää myös näistä:

  1. Suomalaisen olutharrastajan kivinen tie
  2. Parempia aikoja luvassa suomalaisille olutharrastajille ja pienpanimoille?
  3. Vastaukseni Keskustalle: Mitä jos olutta ei saisi enää ruokakaupasta?
  4. Tietoa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *